Vietnam, osa 1

Tiistai:
Phnom Penh (Kambotza) – Ho Chi Minh City (Vietnam):

Aamusella heräsin ajoissa aamupalalle ja varmistamaan että olin edellisenä iltana pakannut kaiken tarvittavan. Loput tavarat pakkasin pyörän päälle ja koko komeuden peitin laavukankaalla.
Aamupalalla sain myös varmistuksen että voisin jättää pyörän guesthousiin kuukaudeksi parkkiin (Halusivat tästä säilytyksestä $50, ei paha hinta siitä että lomalla ei tarvitsisi huolehtia pyörän turvallisesta säilytyksestä).

Hotellin jamppa heitti minut skootterilla bussiasemalle jossa löysin oman bussini ilman ongelmia.

Matka HCMC:iin alkoi kello 11:45 ja nyt edessäni oli kuuden tunnin bussimatka.
Bussi oli yllättävän moderni ilmastointeineen ja televisioineen (matkan varrella näyttivät joitain elokuvia), joten matka olisi aika rento.


Pian lähdön jälkeen joku tuli ja keräsi kaikkien passit. Olin vähän huolestunut tässä vaiheessa, koska minulla ei ollut Vietnamin viisumia passissa. Koitin selittää tälle jampalle miksei minun passissani ole viisumia (suomen kansalainen ei tarvitse viisumia Vietnamiin jos matkan kesto on alle 15 päivää), mutta näytti sille että jamppa ei ymmärtänyt sanaakaan mitä sanoin…
Noh, muutaman tunnin päästä rajalla näkisin kuinka homma toimii.

Pian tämän jälkeen torkahdin ja heräsin vasta kun bussi ajoi pienelle lautalle. Yllätyin että Mekongin yli ei mennyt siltaa vaikka tämä oli pääväylä Vietnamiin!
Mekong oli tässä kohtaa aika leveä ja virta näytti olevan aika voimakas. Muistan miettineeni että mitä tekisin jos lautta uppoaisi, eikä siinä unisessa mielessä tullut mieleen mitään järkevää ajatusta.
Joen ylityksen jälkeen nukkumatti vei jälleen voiton…


Seuraavan kerran heräsin kun pysähdyimme lounaalle. Kyseessä oli normaali tienvarsi ravintola, vähän hämyisen näköinen, mutta ruokaa sieltä joka tapauksessa saisi.
Kerjäläiset olivat bussin ovella jonossa käsi ojossa kun astuimme ulos bussista, pääsimme kuitenkin heidän ohi ilman mitään vaatteista nykimistä.
Lounaaksi söin maittavan noodelikeiton ja kokiksen (Vihje: keitetty tai paistettu sapuska on turvallisinta täällä).

Kambotzan puolella rajamuodollisuudet menivät läpi todella nopeasti ja helposti. Vietnamin rajalla homma toimi myös nopeasti (johtuu varmaan siitä että tältä kohtaa turisteja menee rajan yli paljon)! Riitti kun näytti passin (johon sain leiman ilman mitään kysymyksiä) ja kantoi laukut läpivalaisun läpi. Hienoa, nyt olin Vietnamissa!

Ero Kambotzan ja Vietnamin välillä oli todella selkä heti rajan jälkeen. Vietnamin puolella oli paljon neon valoja siellä täällä, hotelleja yms. Muistan ajatelleeni että kuinkahan iso kaupunkin HCMC oikein on jos alue rajan lähellä jo näyttää esikaupunkialueelta…
Vietnam näytti varakkaammalta paikalta Kambotzaan verrattuna, muttei yhtä varakkaalta kuin Thaimaa.

Liikenne muuttui melkoiseksi puuroksi lähestyessämme HCMC:ä. Skoottereita oli joka puolella, edessä, takana, vasemmalla ja oikealla (onneksi ei kuitenkaan bussin alla :)).
En ole koskaan aiemmin nähnyt yhtä paljon skoottereita samaan aikaan. Liikennesäännöt näyttivät olevan aika “joustavia” :).

Bussi pysähtyi HCMC:n keskustaan ja paikan gepsistä tarkastettuani yllätyin että hotellini oli vain 400m:n päässä. Tämä oli hieno homma, koska näin voisin kävellä hotellille eikä tarvitsisi aloittaa hintakeskusteluja tuktuk-kuskien kanssa (joita oli joka puolella kuin haaskalintuja).

Hotelli löytyi helposti (kiitos gepsin) ja se näytti hyvältä. Huone oli pieni, ilman ikkunaa, mutta todella siisti. Huone oli kallis, $33, mutta aina silloin tällöin olen valmis maksamaan huoneesta vähän enemmän.

Illalliseksi nautein viereisessä ravintolassa “Australiaisen” hampurilaisen. Maku oli ok, vaikkakin pihvi oli vielä hieman raaka.

Keskiviikko:
HCMC:

Keskiviikkopäivän päätin käyttää kaupungilla kiertelyyn ja nähtävyyksien katsomiseen. Päivän aikana huomasin että tässä kaupungissa ei juurikaan nähtävyyksiä ole, vaan kyseessä on enemmänkin “juhlintakaupunki”.


En onnistunut löytämään kansallista museota, vaan sen sijasta eteen tuli sotamuseo.
Tämä museo oli omistettu Vietnamin sodasta kertomiseen, Vietnamilaisten silmin nähtynä. Museossa oli todella paljon aika “graafisia” valokuvia.
Päärakennuksen ulkopuolella oli muutama helikopteri, hävittäjä ja tankkeja.
Sisäpuolella valokuvista selvisi minkälaista tuhoja “Agent Orange”-kasvimyrkky sai aikaan sodan aikana ja sen jälkeen.


Valokuvat nostivat niskakarvat pystyyn… Jopa kolmen sukupolven jälkeen lapsissa näkyy edelleen mutaatioita tuon kasvimyrkyn käytön seurauksena. Kasvimyrkky pilasi maaperän ja pohjaveden ja tätä kautta myrkky päätyy ihmisiin.

Myöhemmin illalla tapasin “Billyn” ja hänen poikaystävänsä “Brianin”. Billy on saksalainen ja on asustellut HCMC:ssä jo muutaman vuoden (Kiitokset Franzille yhteystiedoista).
Illan aikana tuli maisteltua muutama olut siinä jutustelun lomassa. Kerroin heille myös että olen etsimässä kohtuuhintaista skootteria, jotta pääsisin vähän kiertelemään maaseudulle.
Brian sanoi että hän pystyy järjestämään minulle skootterin samasta paikasta josta hänenkin skootterinsa on hankittu.

Torstai:
HCMC:

Suurimman osan päivästä käytin valokuvien läpikäymiseen.
Myöhemmin illalla Brian soitti ja kertoi että saisin skootterin naurettavan halpaan $2/päivä –hintaan!
Normaali hinta on jotain $7-10 luokkaa /päivä, joten tarjous oli todella hyvä.




Perjantai:
HCMC – Can Tho:

Päivän ensimmäiset hommat oli kirjautua hotellista ulos, hankkia taksi ja ajaa osoitteeseen jonka olin saanut Brianilta edellisenä päivänä.
Osoitteeseen päästyäni tapasin henkilön josta Brian oli maininnut, näin skootterin ja allekirjoitin vuokrapaperit. Nyt olin valmis lähtemään kohti Mekongin suistoaluetta!

Vaikka liikenne näyttää siltä että siellä ei ole liikennesääntöjä (tai että kukaan ei niitä noudata), niin silti tien varrella on poliiseja seuraamassa liikennettä ja poimimassa porukkaa sakotettavaksi.
Ajelin paikallisten perässä (tällä tavalla saan idean siitä kuinka liikenne toimii) kun poliisi heilutteli minulle kepakkoaan ja ohjasi minut tienlaitaan.
Pollari totesi että olin ajanut autokaistalla!
Osoitin sormella että “ottaas ny silmän käteen ja katsoo kuinka muutkin ajavat samalla kaistalla”, mutta ei auttanut, pollari oli lompakkoni perässä :(.
Pitkällisen keskustelun ja kiistelyn tuloksena jouduin ojentamaan pollarille muutaman dollarin jotta pääsin jatkamaan matkaa.

Navigointi oli helppoa, koska minulla oli gepsi mukana.
Skootteri toimi hienosti ja ajelinkin noin 80km/h:ssa peltoaukioiden keskellä. Kylissä hiljensin nopeuden noin 50km/h:ssa.

Päivä oli todella lämmin, joten pysähtelin useamman kerran tienvarsikahviloihin hörppäämään sokeriruoko mehua tai limukkaa. Sokeriruoko mehu oli todella hyvää ja virkistävää!

Päivän ajo oli aika tylsä, matkan varrella ei ollut mitään ihmeellisempää nähtävää. Pölyiset kylät, skootterit ja autot olivat ainoita asioita joihin kiinnitin huomiota.

Päivän päätteeksi saavuin kaupunkiin nimeltä Can Tho. Kaupunki oli aika iso, pölyinen ja sekava paikka Mekong joen rannalla.
Hotellissa huomasin että valkoinen t-paitani oli muuttunut mustan harmaaksi, pölyn ja pakokaasujen seurauksena…
Olin ajatellut viettäväni ainoastaan yhden yön Can Tho:ssa, mutta hotellissa kuulin että lähistöllä on pari “kelluvaa markkinapaikkaa” joihin olisi venekyyditystä tarjolla.
Tällä tavalla jouduin markkinoinnin uhriksi ja useista vaihtoehdoista päätin valita pisimmän venematkan.
Seuraavan päivän homma oli nyt selvillä, joten pikaisen illallisen jälkeen menin aikaisin nukkumaan, koska seuraavana aamuna herätys olisi viideltä.

Lauantai:
Can Tho:

Aamulla kello viisi kellon pirinä tunkeutui alitajuntaani ja pomppasin vauhdilla ylös (tämä ei ole normaali herätysaika tällä reissulla :)).
Puoli kuudelta olin hotellin ovella odottelemassa veneen omistajaa.
Vanhan näköinen nainen ilmestyi ovelle Korealaisen tai Japanilaisen turistin kanssa. Tämä jamppa vahvisti minulle että nainen oli veneen omistaja.
Pienelle veneelle päästyämme meitä odotti siellä kolmas turisti, hän oli Hollannista.

Pienen veneen pienen moottorin käynnistyessä taivaanranta alkoi muuttua oranssiksi. Vähän matkaa alavirtaan ajettuamme kuski pysäytti veneen jotta saimme kuvia auringon noususta.

Oli aika eksoottinen tunne ottaa kuvia oranssin värisestä aamutaivaasta pienessä veneessä istuen keskellä Mekong –jokea :).

Kuvien ottamisen jälkeen nainen ohjasi veneen pienempiin kanaaleihin suuntana kelluva markkina-alue.
Olin aika innoissani ajatuksesta nähdä tämä markkina-alue, mutta todellisuudessa se oli paljon pienempi mitä olin ajatellut.
Paikalla oli lukuisia veneitä, mutta jotain puuttui. En tiedä mitä se oli, mutta jotenkin paikka vaikutti uniselta ja hieman mitäänsanomattomalta.
Kuulin että kyseessä oli turisteille tarkoitettu markkina-alue ja että oikea, paikallisten suosima paikka oli kauempana.

Pian jatkoimmekin matkaa tässä kanaalien halkomassa labyrintissä ja saavuimme “oikealle” markkina-paikalle. Kyseessä oli suunnilleen samankokoinen “tapahtuma”, joten ei mitään massiivista, äänekästä sekamelskaa kuten ehkä odotin tältä paikalta.
Yllättävä oli huomata että noin 90% ihmisistä oli naisia! En tiedä että mitä miehet hommaavat (ehkä he nukkuvat myöhäiseen, juovat kaljaa ja juoruilevat muiden miesten kanssa?), mutta näytti siltä että naiset hoitavat kaupankäynnin täällä :).
Ananakset lentelivät veneestä toiseen ja raha vaihtoi omistajaa, tuo on ehkä päällimmäinen kuva tästä markkinasta mitä minulla mieleen jäi.
Ostin paikalliselta kauppiaalta kupposen teetä ja kaiverretun ananaksen tikun nokassa. Tee oli hyvää, ananas mielettömän hyvää, todella makeaa. Euroopassa ei yhtä maittavaa ananasta pääse maistamaan :).

Tältä markkinapaikalta matka jatkui syvemmälle suistoalueella. Veneen kuljettaja ohjaili vendetta ja minä koitin saada kuvia ihmisistä aamuaskareissaan. Ihmiset pesivät vaatteita ja astioita joessa! Vaatteiden pesun ymmärrän, mutta että ihan astiatkin (jokivesi ei näyttänyt kristallinkirkkaalta…).

Matkan varrella pysähdyimme katsomaan paikallisella paperitehtaalla kuinka paperia valmistetaan käsityönä ja myöhemmin kävelimme muutaman pienen kylän läpi (en tiedä miksi jouduimme kävelemään noiden kylien läpi, koska olin maksanut venematkasta… Ehkä ajatuksena oli että kylistä olisi jäänyt mukaan jotain matkamuistoa?).
Kylien läpi kävelyn jälkeen tapasimme veneenkuljettajan yhdessä ravintolassa kanaalin varrella (täällä oli varmaan ajatuksena syödä aamiaista, mutta itse olin ainoastaan janoinen).

Limukkaisen aamupalan jälkeen suuntasimme veneellä takaisin kohti Can Tho:ta. En tiedä kuinka kaukana olimme, mutta matkaan kului noin tunti.
Kaupungin laidalle saavuttuamme yllätyin että joessa veden pinta oli laskenut useilla metreillä siitä kun aamulla lähdimme liikkeelle!

Venematka kesti noin kahdeksan tuntia. Aurinko porotti armottomana taivaalta turistin niskaan ja teki olosta aika tukalan. Päätin kävellä suoraan hotellille ilmastoituun huoneeseeni ja tehdä karkeaa karsintaa päivän aikana ottamilleni valokuville.

Myöhemmin illalla menin illalliselle jo tuttuun ravintolaan. Tällä kertaa päätin syödä jotain kalaa (en juurikaan välitä kalasta, mutta pitää kai sitä maistaa kun tällä alueella olen).

Sunnuntai:
Can Tho – Cu Chi:

Aamupalalle menin tuttuun “italialaiseen” ravintolaan. Tällä kertaa purukalusto sai jauhettavaksi munia, leipää ja pari kuppia kahvia. Ajattelin että kahvi auttaisi kovalla olevaan vatsaani, mutta eipä se näyttänyt tehoavan.

Päivän suunnitelmana oli ajaa Cu Chi:in ja käydä kurkkaamassa kuuluisia Vietkongin tunneleita.

Matkaa oli sen verran edessä että valitsin gepsistä nopeimman reitin. Tiet olivat isoja, joten matka eteni hyvin. Koko päivän pidin vauhdin jossain 60-80km/h tienoilla. Halpa skootteri nieli kilometrejä tyytyväisenä :).


Tälläkään kertaa matkan varrella ei ollut mitään nähtävää. Vaihtelua tylsään ajoon toivat sillat. Jostain syystä sillan kannen ja tien välissä oli aina iso heitto, joten pikku skootterini hyppäsi aina ilmaan jos en hiljentänyt näihin heittoihin :).

HMCM:n reunaa lähestyessäni liikenne muuttui jälleen raskaammaksi autojen ja skoottereiden lisääntyessä.
Täältä otin tien #1 kohti pohjoista. Tämän tien reunalla oli oma kaista skoottereille ja tästä johtuen vauhti hidastui kovasti (kaista oli täynnä jos jonkinlaista vipeltäjää skoottereillaan).

Cu Chi:ssä pysähdyin tienvarsikahvilaan vaihtamaan paristot gepsiin ja kysymään ohjeita Ben Duoc:n tunneleille. Kuulin että tunnelit olivat vielä 20km:n päässä ja että ne oli helppo löytää, koska opasteita olisi tien varrella.
Pari kilometriä myöhemmin näinkin ensimmäisen opasteen.

Pienempi tie Ben Duoc:ia kohti oli tyhjä, joten päätin kokeilla kuinka lujaa pikku skootterini kulkee. Sain mittariin 95km/h, todellisen nopeuden ollessa noin 85km/h:ssa, yllättävän hyvin se kulki vaikka mittarissa oli jo yli 30000km.
Yhdessä y-haarassa en ollut aivan varma mihin suuntaan minun pitäisi ajaa, joten päätin kysyä ohjeita paikallisilta. Kukaan heistä ei puhunut englantia, mutta yllätyksekseni he vastasivat kysymykseeni Ranskaksi!

Pian tämän jälkeen olinkin jo tunnelialueen pääportilla, jossa vartija sanoi että en pääsisi enää tänä päivänä sisään. Kello ei ollut kuin 15:30, joten tämä oli vähän yllättävää…
Lähistöllä oli ampumarata, joten päätin käydä ammuskelemassa hieman ja seuraavana päivänä palaisin tunneleille. Olen kuullut että täällä pitäisi päästä ampumaan monenlaisilla aseilla (jossain kuulemma jopa singolla!).

Ampumaradalla ensimmäiseksi minun piti valita että millä aseilla haluaisin ampua. Valikoimaa oli paljon Vietnamin sodan ajoilta. Valintani osui AK-47:aan ja M1919 konekivääriin.
Ampuminen ei ole halpaa, koska yksi luoti maksoi $.20…
Koska olen tiukalla budjetilla liikenteessä niin päätin ampua viisi laukausta AK:lla ja 20 M1919:lla.

Aseet oli pultattu kaiteeseen kiinni, joten tähtäämisestä ei tullut mitään (kaide oli myös niin matalalla, että senkään vuoksi en pystynyt tähtäämään kunnolla).
Olisi ollut mukava ampua enemmänkin ja tähdätä kohteisiin, mutta veikkaan että täällä nähdään jos jonkinlaista ampujaa, joten turvallisuus on tärkeintä.
Ilmassa leijuva aseöljyn tuoksu toi jostain syystä mieleen armeija-ajan :).

Ammunnan jälkeen päätin palata takaisin Cu Chi:n kaupunkiin, koska matkan varrella en ollut nähnyt yhtään hotellia.

Auringon jo laskiessa saavuin kaupunkiin ja päätin poimia summamutikassa hotellin. Jo ensimmäisessä hotellissa tärppäsi ja sain siistin huoneen kohtuu hintaan (20000 Dong, mikä on noin $10). Scootterini sain ajaa hotellin aulaan yöksi.

Hotellissa ei ollut ravintolaa, joten lähdin kävelemään kaupungille murkinapaikkaa etsiskelemään. Maha murisi siihen malliin että en lähtenyt kauemmaksi katselemaan, vaan poimin yhden kohtuullisen siivon ravintolan jossa näytti olevan useita paikallisia syömässä (turvallisinta aina poimia ravintola jossa paikalliset syövät).
Ruokalista oli paikallisella kielellä. Annoksen valintaa vaikeutti se että ruokalistassa ei ollut kuvia annoksista, joten valinta oli totaalista arpomista.
Osoitin jotain kohtaa menusta sormellani ja eteen kannettiin lihaisa noodelikeitto.
Keitto oli mielettömän hyvä! Minä heitin ruokaa tikuilla ääntä kohti ja hörpein lientä lusikalla paikallisten ihmetellessä ja hymyillessä “pitkänokan” ruokatapoja :).

Maanantai:
Cu Chi – Ding Quan:

Nukuin aamulla kymmeneen saakka. Mahaan koski melkoisesti, koska mitään ei ollut tullut ulos useaan päivään. En edes voinut kuvitella syöväni aamupalaa tästä johtuen.

Pakkasin skootterini ja ajelin takaisin tunneleille.
Ajaminen näillä pienillä teillä oli mukavaa, koska liikennettä ei ollut juuri lainkaan, joten nyt minulla oli aikaa katsella maisemia liikenteen seuraamisen sijaan.

Portilla minut ohjattiin parkkeeraamaan skootteri metsään piikkilanka-aidan taakse. Tämä oli ihmeellistä, koska autoparkki oli muutama sata metriä eteenpäin…
Olin ajatellut jättäväni laukun ja kypärän lipunmyyntikojuun, mutta siellä tyttönen vain osoitti sormellaan portinvartijaa. Vartija näytti paikan minne voisin jättää tavarani, mutta olin hieman epäileväinen, koska paikka ei näyttänyt turvalliselta (kuka tahansa olisi voinut ottaa tavarani ja häipyä paikalta).
Noh, jos halusin nähdä tunnelit niin minulla ei olisi muita vaihtoehtoja kuin jättää tavarat sinne.

Parisataa metriä portilta näin pienen kyltin jossa mainittiin jotain tunneleista. Päätin seurata tämän kyltin ohjeita ja kävelin bambu-metsikön reunalle. Täällä pari vartijaa tarkasti lippuni ja sen jälkeen he johdattivat minut syvemmälle metsikköön.

Metsikössä jouduin odottelemaan hetkosen, kunnes kolmas mies tuli saattamaan minua pieneen katokseen. Katoksessa katsoin ensimmäiseksi noin 10 minuutin mittaisen musta-valkoisen “propaganda” videon.
Video oli kuvattu Vietnamin sodan aikana ja se miksi se minusta näytti propagandalle oli siinä että videolla näytettiin hymyileviä ja tanssivia ihmisiä, sekä muistettiin mainita useita kertoja kuinka joku taistelija oli saanut tunnustuksen “American Killer Hero” (Amerikkalaisen tappaja sankari)…

Videon jälkeen neljäs henkilö tuli saattamaan minua tunneleille (työvoima taitaa olla aika halpaa tällä suunnalla maailmaa… :)).
Alueella on mielettömät määrät tunneleita sodan ajalta, mutta turisteille niitä on auki ainoastaan noin 50-70m (mikäli muistan oikein). Tunneleiden normaali korkeus on noin 120cm, joten tällaisen 184cm pitkän hujopin on hieman vaikea taittua näihin tunneleihin.
Jos kärsit ahtaanpaikan kammosta etkä pidä lepakoista, niin silloin kannattaa jättää nämä tunnelit rauhaan.

Yhden tunnelin sisäänkäynti oli peitetty lehdillä ja ilman opasta tuo sisäänkäynti olisi ollut mahdoton löytää. Opas aukaisi luukun ja pyysi minua menemään sisälle tunneliin. Sisäänpääsyaukko oli todella pieni ja epäilinkin että näinköhän mahtuisin siitä menemään. Kiemurtelemalla ja ulos hengittämällä lopultakin pääsin hivuttautumaan aukosta tunneliin, todella tiukkaa teki!

Turha varmaan mainitakkaan että ryömiminen noissa tunneleissa sai hikikarpalot nousemaan otsalle. Nuorempana ja pienempänä homma olisi ollut huomattavasi helpompaa.

Tunneleiden jälkeen vietin aikaa tutustumalla millaisia ansoja Vietkong oli viidakkoon tehnyt. Esitteillä oli paljon todella ilkeän näköisiä ansakuoppia joiden pohjalla oli teräviä bambukeppejä tai terotettuja metallipiikkejä… Mikä teki noista ansoista vielä ilkeämmän oli se että jos tipahdat tuollaiseen ansaan, reunoilla on piikkejä jotka kääntyvä ja läpäisevät ihon. Yksin tuollaisesta kuopasta on totaalisen mahdoton päästä pois (mikäli olet vielä hengissä)…

Vietin noin kaksi tuntia aikaa tällä alueella, olisin helposti voinut viettää vielä pari tuntia enemmänkin, mutta minun oli pakko jatkaa matkaa kohti kukkuloita.

Thu Dau Mot:n kohdalla GPS ohjasi minut pienemmälle tielle, vaikka isompi ja uudempi tie näytti tekevän ainoastaan pienen mutkan. Mielenkiinnosta päätin kuitenkin seurata tätä pienempää soratietä.
Pari kilometriä myöhemmin tulin joen rantaan ja ylitse päästäkseni minun piti käyttää pienen pientä lauttaa. Lautan hinta oli naurettavat $0.10!

Noin 20km ennen tietä #20 poliisi heilutteli jälleen kepakkoaan minulle siihen malliin että oli parempi pysähtyä.
Hän jupisi minulle jotain paikallisella kielellä ja osoitteli nopeusmittaria. Epäilin että jampaa syytteli minua ylinopeudesta. En tiennyt sillä hetkellä että mikä oli nopeusrajoitus tällä leveällä päätiellä (olin jo aikaa sitten ajanut ulos kaupungista) jossa ei ollut asutusta lähistöllä.

Viisi minuuttia siinä vastailin jampalle suomeksi ja englanniksi (yllättäen hän ei ymmärtänyt mitä vastailin) ja levittelin käsiäni. Tässä vaiheessa jamppa kyllästyi ja ohjasi minut poliisikuormurin taakse jossa 3-4 pollaria seuraili liikennettä.

Nyt yksi poliiseista kirjoitti paperille että rajoitus oli 40km/h ja minä olin ajanut 60km/h. He olivat oikeassa minun nopeudestani, mutta en nähnyt missään tutkaa josta olisivat voineet näyttää minun nopeuteni.
Minusta koko homma näytti siltä että he poimivat ihmisiä liikenteen joukosta täysin satunnaisesti.

Tässä vaiheessa yksi poliiseista kirjoitti paperiin hätkähdyttävän lukeman $50!!!
Minä puistelin päätäni ja kirjoitin “max $2”.
Tätä kirjoittelua ja tupinaa kesti puoli tuntia (tässä vaiheessa poliisit olivat tiputtaneet sakon määrän $30, mikä oli edelleen todella naurettava summa). Minäkin olin hieman tullut ylös omassa tarjouksessani, mikä tällä hetkellä oli $5, mutta tässä vaiheessa tapahtui jotain mikä sai minut muuttamaan ajatukseni…
Yksi poliiseista otti siinä minun nokan edessä pistoolinsa kotelostaan ja laittoi lippaan aseeseen! Tässä vaiheessa ajattelin “ja v**ut” minä maksan sen $30 jotta pääsen jatkamaan matkaa…

Ojensin rahat heille ja sanoin että tarvitsen kuitin. Tähän tuli useasta suusta yhtä aikaa vastaus että kuittia en saisi.
Tästä alkoi uusi keskustelu että minä en lähtisi minnekkään ennenkuin minulla olisi kuitti kädessäni. Tätä jutustelua kesti jälleen hetkosen kunnes asemies kyllästyi ja repäisi minulle nipun kuitteja. Kiitin heitä ja jatkoin matkaani.

15km myöhemmin pysähdyin limukalle ja tutkimaan kuitteja. Minulla oli kädessäni 10 kuittia joista jokainen oli 5000Dong:n arvoinen, yhteensä siis 50000Dong:ia. Dollareissa tämä oli 2.4.
Perhana, taas minut ryöstettiin! He olivat antaneet minulle kuitteja hieman yli 2 dollarin arvosta ja loput 28 dollaria menisi heidän omiin taskuihinsa… Paskiaiset!!!
Näyttää siltä että jos olet pitkänokka länkkäri, niin nämä tekevät kaikkensa saadakseen sinulta mahdollisimman paljon rahaa…

Tämä “ryöstö” v*tutti ja pyöri mielessä vielä pitkään. Valitettavasti, minun oli nieltävä tämä tosiasia, koska en pystyisi tekemään asialle enää mitään.

Tie #20 oli täynnä patteja ja kuoppia. Skootterin jousitus oli surkea ja penkki pehmeä löllykkä, joten matka jatkui minun hyppiessä holtittomasti sinne tänne.
Päivän aikana näin vielä kolme poliisin sakkorysää, mutta näistä pääsin läpi ilman pysäytyksiä.

Ho Tn An –järven sillalta oli todella hieno näkymä järvelle jossa oli paljon asuntoveneitä. Valitettavasti sillalle oli mahdotonta pysähtyä, joten kuva jäi ottamatta.

Nyt alkoi olla jälleen aika löytää majapaikka, joten valitsin jälleen ensimmäisen eteen tulleen hotellin Ding Quanissa. Huone oli jälleen puhdas ja varustettu ilmastoinnilla. Huoneen hinta oli 160000 Dong:ia (alle $8).

Illalliseksi haukkasin mielettömän hyvän paistetun noodeli-kana sörsselin :).

3 thoughts on “Vietnam, osa 1

  1. Hi Joachim,

    So, when u ride, just be carefull.
    I am in Halong Bay now and weather is not so warm as in south. It is quite misty and cool over here (temperature around 20-25 degrees), but I think you will come here from winter europe, so it feels warmer to you than for me 🙂
    I would recommend u to take Ho Chi Minh -road from north, because (part what I rode here in north) scenery is better and traffic much lighter compared to road #1.
    There are a lot of nice places, so just remember to enjoy! In south for example there is place called Mui Ne (long beaches, sand dunes and reasonable prices).
    I am actually heading back to Laos on Saturday and then to Thailand, so I think it is not possible, but thanks for asking 🙂

    -Marko

  2. Hi Marko,

    great story ’n pics as always. What a bad attitude from the police officers 🙁
    Money-hunter

    I start my trip to Vietnam next Friday – travelling 4 weeks from Hanoi to HCM – some rides with the famous Easy Rider guys as well on my list.

    Guess i will stay longer in the North after checking your Mekong Trip.
    Any chance to meet for a beer in March?

    cheerio Joachim

Vastaa