Skardusta Intian rajalle

Terveiset Intiasta!

Juttu jatkuu Skardusta (Pakistan) eteenpäin:

Lauantai:
Sunniteltu reitti lauantaille oli eteläinen tie/ura KKH:lle (Ajoimme Skarduun pohjoista reittiä).
Marco (Italiasta) ajoi tuon reitin pari päivää aiemmin yksin ja sanoin reitin olevan melkoisen karkea.

Kuudelta ylös ja pyörää pakkaamaan. Liikkeelle pääsimme porukassa vasta puoli yhdeksän aikaan.

Alkupätkä oli kohtuullista asfalttia ja sen jälkeen pinta muuttui huonommaksi ja lopulta soraksi.

Mukana oli yhdeksän pyörää, ainoastaan Marco puuttui joukosta.



Tie nousi pikkuhiljaa ylöspäin.
Poliisin tarkastuspisteellä normi homma, passit ja muut tiedot kirjaan. Sen jälkeen ilmoittivat että puistoon piti maksaa 750 Rupiin pääsymaksu (noin 8 euroa). Olihan kallis maksu!

Tie nousi aika nopeaa yli kolmen tonnin ja hetken päästä olimme jo yli 3500m:n.

3800m:ssä Fernin pikkuruinen pyörä alkoi takkuamaan ja kytkin luisti niin paljon että Fern päätti kääntyä takaisin ja ottaa pohjoisen reitin takaisin KKH:lle.

Me muut jatkoimme matkaa eteenpäin.
Tie nousi parhaimmillaan yli 4200m:n ja kiemurteli siellä pitemmän aikaa. Ilma oli aurinkoinen ja yllättävän lämmin ajatellen korkeutta missä olimme.

Tie oli välistä hyvää, välistä kuoppaista soratietä ja välistä pinta oli korjattu todella isoilla kiven murikoilla.
Onneksi tien pinta ei ollut koko aikaa noita isoja murikoita vaan aina silloin tällöin muutaman sadan metrin pätkissä (tien varrella oli isoja kivikasoja, joten näyttäisi siltä että koko pätkä tulee olemaan noita murikoita, ei hyvä). Alkupätkästä pystyimme ajamaan murikoiden sivulla, mutta jossain vaiheessa oli pakko pomppia kivien päällä.

Yhdessä kohdassa (tien sivulla) Jeff ja Si kävivät kyljellään, olihan vauhdikkaan näköinen kaato. Onneksi kumpikin selvisivät kaadosta ilman ongelmia.
Vähän matkaa tämän jälkeen oli pitkän näköisesti murikkoista tietä, joten päätin etsiä uraa pohjoispuolelta. Maasto näytti aavistuksen pehmeältä ja vetiseltä joten käännyin takaisin etsiskelemään kuivempaa uraa.

Lähellä tietä oli sen näköinen paikka että siitä olisi saattanut päässyt ajamaan, joten nokka sitä suuntaa kohti. Eteen tuli matalaa vettä, mutta olin näkevinäni veden alla kiviä.
Kaasu auki ja vauhdilla eteenpäin. Pohjalla oli kuitenkin heinikkoa joka oli tosi liukas. Jalka luisti alta ja kyljelleen menin, tällä kertaa vasemmalle puolelle. Paikka oli pehmeä, joten pyörään ei tullut mitään vahinkoa.
Yli neljässä tonnissa huomaa että ilma on melkoisen ohutta, joten pyörä tuntui todella raskaalta nostaa ylös. Onneksi sain apua nostoon.

Pyörä pystyssä lähdin jatkamaan matkaa, mutta se jäi kiinni pohjasta. Kaasu auki potkin vauhtia enkä huomannut että sain työntöapua takaa. Paikallinen jamppa sai melkoisen mutakylvyn (hävetti hemmetisti). Pilarin toinen lahje sotkeutui myös…

Lopulta pääsin pois pehmeästä paikasta kovemmalle alustalle ja takaisin tielle. Siellä olin kaataa pyörän toistamiseen kun Josen pyörä oli sen verran pahasti edessä. Max auttoi pitämään pyörän pystyssä.

Loppujen lopuksi kaikki pääsivät samaan paikkaan, joten päätimme pysähtyä syömään lounaan. Lounaaksi oli makoisaa riisiä ja kanaa hotellista.

Lounaan jälkeen seurasin Josea alemmalle tieuralle ja se vaikuttikin hyvältä ratkaisulta kunnes huomasin että viisainta olisi ollut kääntyä takaisin tielle, mutta ura oli niin kapea ja jyrkässä rinteessä että en enää pystynyt kääntämään pyörää joten jatkoin matkaa eteenpäin.
Luotan Josen maastonlukutaitoon, koska hän on osallistunut kaksi kertaa Dakar aavikkokisaan moottoripyörällä ja päässyt molemmilla kerroilla maaliin.

Muutaman sadan metrin päässä tuli eteen jyrkkä louhikkoinen nousu ja ajattelinkin että tuosta ei kyllä pääse ylös, mutta John oli sen ajanut joten pakko oli itsekkin yrittää.

Pienellä avustuksella sain ison lehmän takaisin tielle ja siellä kysyin Johnilta että olinko viimeinen, mutta sain vastaukseksi että me olimme ensimmäiset. En tiedä missä vaiheessa olin muista ajanut edelle.

Lucas tuli samaa rinnettä ylös ja kaatoi pyörän kyljelleen. Autoimme pyörän pystyyn ja sen jälkeen työnsimme muut pyörät ylös.
Otti voimille urakoida tuossa korkeudessa.

Oli tosi mukava ajopäivä, vaikka olikin raskasta ja hidasta eteneminen. Tämä tuntui oikealta seikkailulta!

Pikkuhiljaa tie alkoi laskea alaspäin ja vastaan tuli asfaltti tie. Ensimmäisten mutkien jälkeen huomasin että takajarru ei toimi. Pienen tarkastelun jälkeen huomasin että joku kivi oli iskenyt lujasti jarrupolkimeen ja vääntänyt sen mutkalle.
Hetken matkaa eteenpän ja vastassa oli toinen poliisin piste. Sama homma, tiedot vihkoon ja sen jälkeen odottelua. Tällä kertaa jouduimme odottelemaan lähemmäs puolituntia.

Matka jatkui alaspäin ja ajatuksena oli löytää leiripaikka ennen KKH:ta.

Yhden kylän lähellä oli puro tien yli ja siinä otimme paljon roiskekuvia, minä kuvasin ja muut ajoivat lätäkön yli paikallisten ihmetellessä touhua 🙂

Lopulta tuli minun vuoro, Jeff kuvasi ja minä roiskin vettä ilmoille kuin viimeistä päivää 🙂
Puku kastui kunnolla, mutta pyörä puhdistui aavistuksen minun muta seikkailustani.

Matka jatkui alaspäin kunnes yhdessä kylässä pysähdyimme ostamaan ruokaa.
Minä ja John lähdimme edeltä katselemaan mahdollista leiripaikkaaj John huomasi paperikartasta että ylhäällä on järvi. Minä lähdin tiedustelemaan ja John jäi odottelemaan muita.
Sain suuntimia paikallisilta, mutta se tuntui vievän minut pitkälle kiertotielle. Ajelin kymmenisen minuuttia ja sen jälkeen ajattelin palata takaisin kertomaan tilanteen muille.
Pari poikaa sanoi että järvi on edessäpäin ja minun kaverit tulevat toista reittiä. Näinkin heidät alhaalla laaksossa.

Matka järvelle oli pitempi kuin luulimmekaan, emmekä päässeet aivan järvelle saakka, vaan päätimme leiriytyä nätin näköiseen metsikköön. Lähellä oli myös hotelli, mutta hinta oli liian korkea.

Pari puron ylitystä ja sen jälkeen telttojen pystytykseen.

Illalliseksi oli samaa riisikanaa kuin päivälläkin.

Jeffin kanssa väänsimme nuotion illallisen jälkeen. Kaikki tuntuivat nauttivan.
Nuotiolla selvisi että kaikki muut paitsi John, Uli ja Annaleen olivat kaataneet pyörän päivän aikana. Ei vaurioita pyöriin eikä kuskeihin. Hienoa!

Sunnuntai:
Yöllä heräilin siihen kun jumittunut niska vaikeutti nukkumista.
Heräilin seiskan aikaan puheensorinaan pihalta.
Jeff oli värkkäämässä nuotiota apunaan astiallinen bensaa. Wuh, ja tuli oli nuotiossa…

Aamupalaksi nautein teetä ja leipää, sekä muutaman keksin.
Aamupalalle tuli poliisi (ei uniformussa) paikallisen jampan kanssa kysymään lisää nimiä, koska listassa oli vain 7 henkilön nimet ja meitä oli kymmenen.
En tiedä oliko joku metsikössä meitä valvomassa, kun tiesivät minne tulla ja että montako meitä siellä oli.

Pikkuhiljaa aloin pakkailemaan tavaroita kasaan. Teltan päälle oli yön aikana tippunut melkoisesti pihkaa, saas nähdä millä saan ne pois ja milloin…
Tarkastin myös renkaiden paineet, edessä oli 1bar ja takana 1.75baria. Ei ihmekkään että eturengas alkoi loppupäivästä tuntua pehmeältä. Varmaan kivikossa ajaminen aiheutti paineiden tippumisen, koska reikää en löytänyt mistään.
Aamupäivän ajatuksena oli ajella läheiselle järvelle ihailemaan 8126m:n korkeuteen nousevaa Nanga Parbatin huippua.

Alkuosa tiestä oli mutaista ja loppuosa kivikoista. Annaleen kaatoi pyöränsä kahteen kertaan alkumatkasta kivikkoisissa hiusneuloissa ja päätti sen jälkeen antaa periksi ja palata takaisin.

Leiriltä järvelle oli matkaa noin 6km ja kohtuu nopsaan tuonne päästiin. John oli jo odottamassa päällä.

Maisema oli hieno ja jännä oli nähdä ensimmäistä kertaa elämässään livenä yli 8km korkeuteen nouseva huippu (muistaakseni mailman yhdennäksi korkein huippu).

Järvi oli melkoisen pieni ja vesi todella kylmää. Jose päätti käväistä uimassa siellä lämpötilasta huolimatta, kenestäkään muusta ei ollut uimariksi 🙂

Loppumatkasta Chilasiin ei mitään ihmeempää sattunut. Ajelimme useamman poliisin/armeijan tarkastuspisteen kautta ja joka paikassa piti näyttää passi.
Tänään näkyi melkoisesti aseita isoista pieniin. AK-47 näytti olevan suosiossa, samoin kuin hemmetin isot aseet jeeppien lavoilla…

Lounasta nauteimme jossain pikku hotellissa matkan varrella (paikassa josta ajetaan Fairy Medowsiin). Tie sinne oli kuulemma poikki, joten osalla porukkaa suunnitelmat menivät uusiksi.

Chilasiin saavuimme hyvissä ajoin. Huoneen hinta oli 2000 paikallista valuuttaa (8€) Shangrila-hotellissa.
Rehellisyyden nimissä sanoisin että ei ole aivan samaa ketjua/tasoa kuin ko ketjun hotellit itäisessä kiinassa…

Kävin ajamassa Chilasin keskustassa katsomassa että mistä saisi rahaa. Toinen automaatti oli poissa käytöstä ja toinen ei suostunut hyväksymään minun korttia, joten rahat menivät melkoisen tiukalle. Noh, aina jollain porukasta oli enemmän rahaa ja näin saimme aina majoitukset ja syömingit maksettua.

Kaupungilla ei näkynyt yhtään naista ja fiilis oli aika synkkä. Tämä on todellinen miesten maailma…
Pyörä oli aina ympäröity ihmisillä kun pysähdyin kaupungille, mutta kertaakaan kukaan ei sanonut eikä kysynyt mitään… Omituista, koska joka paikassa aina kysyttiin pyörän hintaa ja huippunopeutta!

Illalliseksi nautein kammottavan kanaleivän. Kanaa oli todella vähän kahden paahtoleivän välissä ja kaikki maku loisti poissaolollaan. Noh, sai tuolla vähän mahaan täytettä, vaikka vetinen pahvikin olisi ollut maukkaampaa.

Loppuillasta saimme jopa lämmintä vettä hotellihuoneisiin, joten suihkuun pääsi pesemään parin päivän aikana kerätyt hiet pois.

Maanantai:
Aamulla nousin ennen kuutta pakkaamaan tavaroita.
Tarkoitus oli lähteä liikenteeseen heti aamupalan jälkeen, ajaa suorinta reittiä Islamabadiin ja näin välttää tylsäksi väitetty loppuosa Karakoramista. Tuota oikotietä oli suositellut useampikin paikallinen, joten pakkohan heitä oli uskoa että reitti olisi hieno.

Uli ja Annaleen lähtivät liikenteeseen ensimmäisinä. Minä ja John seuraavina.

Palasimme muutaman kilometrin takaisin kohti pohjoista ja sen jälkeen arvoimme risteyksen gepsin mukaan.

Tie oli kapea, yksikaistainen ja aluksi kierteli Chilasin reunakatuja.
Chilasin jälkeen tie jatkui kapeana ja pysähdyimmekin kysymään suuntaa paikallisilta. He viittilöivät meitä takaisinpäin, mutta gepsi näytti ainoastaan tämän tien, joten päätimme jatkaa matkaa eteenpäin.

Hetkosen ajettuamme alkoi vettä ripotella taivaalta, joten pysähdyimme laittamaan vedenpitävät vaatteet päälle. Minä laitoin vain takin, koska pilvi näytti vain paikalliselta sadekuurolta.

Sade loppuikin hetkosen jälkeen ja matka jatkui todella kapeaa ja kuoppaista tietä pitkin. Välistä eteen tuli korkeita tierumpujen ylityksiä, veden syömien kuoppien väistelyä yms mukavaa.

Tie alkoi nousta yhä ylemmäs. Huomasin että tien varrella oli yllättävän paljon asutusta. Koitinkin nostaa kättä kaikille näkemilleni lapsille. Aika monelta sainkin vastauksen tervehdykseen leveän hymyn kera. Muutama yritti heittää kivellä (heitä ei sitten paljoa hymyilyttänyt), mutta eivät onneksi osuneet.

Yhdessä kylässä kuulin jonkun aikuisen huutavan isoon ääneen jotain. En huomannut että mistä se huuto kuului, mutta John kysyi myöhemmin että huomasinko sen miehen joka huusi meille ja heilutti asetta…

Eteneminen oli melkoisen hidasta näillä kapeilla ja kuoppaisilla/pattisilla teillä. Muutamassa kohdassa pystyin käyttämään kakkos vaihdetta, mutta muuten ajoin lähinnä ykös-vaihteella.
Jossain vaiheessa pysähdyimme ja John kysyi että mitä tehdään, käännytäänkö takaisin vai jatketaanko eteenpäin.
Sovittiin että ajetaan 10km ja katsotaan asiaa sitten uudelleen.

Tie nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs. Pikkuhiljaa asutus loppui eikä muuta liikennettä enää näkynyt. Ainoastaan kaksi turistia pöristeli pyörillä yhä ylemmäs, olivat varmaan vähän pöllöjä.
Tiesimme että passi olisi noin 4200m:n korkeudessa, joten aika monta hiusneulaa saisi ajaa.

Tie muuttui yhä karkeammaksi ja kivikkoisemmaksi. Hommaa ei helpottanut ollenkaan että tien pinta oli mutainen ja märkä.
Yhden hiusneulan jälkeen jäin miettimään ajouraa vähän liian pitkäksi aikaa jolloin vauhti hiljeni liikaa ja jäin kiinni kiven taakse. Takarengas suttasi kun tapailin maasta tukea, mutta kenkä luisti alta ja nurinhan siinä mentiin. John auttoi nostamaan pyörän pystyyn, ei mitään suurempaa, lommoinen laukku sai vähän uutta lommoa ja sylinterin kansi uutta arpea.

Tihkusade alkoi kun nousimme pilvien tasalle ja pikkuhiljaa huomasin että alkoi kulkuset kastua. Olin unohtanut laittaa vedenpitävät ajohousut kesäpuvun päälle, joten nyt sain maksaa tästä unohduksesta.

Ilma kylmeni mitä ylemmäs nousimme ja päätinkin että pakko vaihtaa alusvaatteet ja päällyhousut, tai muuten olisin seuraavana päivänä kuumeessa. Ensimmäinen paimentolaismökki oli varattu, mutta toinen oli tyhjä, joten vaihdoin siellä kuivat vaatteet.

Tie jatkoi nousua ylöspäin ja minä aloin mielessäni tavata itselleni että keskity ajamiseen ja hyvän ajouran valitsemiseen.
Tai ei sitä tieksi voinut sanoa vaan se oli vain rinteeseen jyrsitty ura.

Yhden pikku puron kohdalla keskittyminen herpaantui ja päästin eturenkaan luiskahtamaan sivulle ja taas olin kyljellään, nyt vuorostaan vasemmalla puolella… Hitto että oli tyhmä moka. Pyörä ylös ja eteenpän.

Tie jatkoi edelleen nousua ja huomasin että sade muuttui pikkuhiljaa lumeksi! Kukkulan huipulle päästyämme olimme noin 4230m:ssä ja ilma oli sakeana lumesta! Onneksi lunta ei ollut tiellä, mutta rinteet alkoivat muuttua valkoisiksi.

Matkaa oli vielä noin 6km isommalle tielle, joten mitään kummempia taukoja ei pidetty ettei lumi aiheuttaisi lisää mutkia matkaan.

Ennen isommalle tielle pääsyä jouduimme ylittämään vielä joen tapaisen. Minä kävin kävelemässä joen ylitse ja katselin ajouraa.
John päätti ottaa nopeamman keinon käyttöön ja yritti päästä puron ylitse kastelematta jalkojaan. Kivet olivat perhanan liukkaita ja kyljelleenhän John siitä päätyi. Pyörä ylös ja rannalle ihmettelemään. Ei vahinkoja joten sitten oli minun vuoro. Minä otin rauhallisemmin ja pääsin puron ylitse ilman ongelmia.
Karttalaukun olin jättänyt rannalle ettei kamera kastuisi mahdollisen molskahduksen vuoksi, joten jouduin vielä ylittämään puron pariin otteeseen kävellen.

Isompi tie lähestyi lopultakin, mutta yllätykseksi se oli todella kuoppainen ja mutainen. Ei sitä tieksi voinut sanoa, lähinnä se oli mutaränni tällä hetkellä.
John oli totaalisen märkä joten teimme päätöksen palata takaisin Chilasiin ja viettää yhden yön hotellissa jotta aamulla pääsisimme ajamaan Karakoramia pitkin Islamabadiin.
Ei ollut mitään järkeä lähteä ajamaan tätä tietä etelää kohti, koska emme tienneet että missä kunnossa tie olisi edessäpäin. Olisi ollut mahdollista että olisimme joutuneet telttailemaan korkealla, mahdollisesti lumisateessa märkien vaatteiden kanssa, ei hauskaa.

Tie alkoi nousta toiselle kukkulalle jälleen yli 4000m:n ja vesisade muuttui lumeksi jälleen. Tällä kertaa maassa oli jo useampi sentti lunta ja naureskelimmekin toisillemme että mitä ihmettä me täällä oikein teemme. Kaksi tyyppiä moottoripyörillä Pakistanissa lumisateessa tuhannen korvessa. Jos jotain sattuisi niin apua saisi odottaa tosi kauan.

Pääsimme kukkulan yli ilman vahinkoja ja pikkuhiljaa lumi muuttui rännäksi ja sen jälkeen vedeksi.

Tie muistutti lähinnä puroa koko matkalta, koska se oli täynnä syviä veden syömiä uria.
Mielessä pyöri että tie saattaisi romahtaa millä hetkellä tahansa, joten tämä antoi keskittymisapua ajamiseen.

Poliisin tarkastuspisteellä meidän piti täyttää normitiedot vihkoon, mutta saimme tehdä sen teltan suojassa. Teltassa ystävälliset poliisit tarjosivat meille teetä ja juttuseuraa. Lämmittelimme kuuman kamiinan ääressä noin puolisen tuntia. Muutamien valokuvien jälkeen jatkoimme matkaa alaspäin.

Pikkuhiljaa asutus palasi jälleen tien varrelle ja taas alkoi tuttu tervehtimisrumba.

Tie oli todella huonossa kunnossa ja monessa paikassa joki oli syönyt tien kokonaan pois. Nämä kohdat kiersimme väliaikaisia ajouria pitkin.
Ihmettelin sitä että miten nämä ihmiset ajavat normaaleilla henkilöautoilla näitä teitä pitkin. Suomessa ne olisivat ainoastaan 4WD maastureille tarkoitettuja uria, mutta täällä vastaan tuli normi henkilöautoja.

Lopultakin pääsimme takaisin Karakoramille ja siitä noin 5km eteenpäin ja olimme takaisin Chilasissa ja tutussa hotellissa. Huoneen saimme samaan hintaan kuin edellisenäkin yönä.

Ilta kului varusteita kuivatellessa ja neljän Pakistanilaisen miehen kanssa turistessa.

Päivän aikana ajoimme 120km ja kulutimme aikaa tähän noin 9 tuntia. Oli raskas, mutta todella mukava ajopäivä.



Tiistai:
Aamulla heräsimme ennen kuutta pakkaamaan tavaroita. Liikkellä olimme jo seiskan aikaan. Tarkoitus oli ajaa Islamabadiin ja tavata siellä muut porukan jäsenet.

Tie oli kohtuullisessa kunnossa joten pystyimme nauttimaan mutkista joita tielle oli viljelty reippaasti. Maisema oli karua, mutta siihen oli silmä jo tottunut edellisinä päivinä.
Tiellä oli muutamia (jo siivottuja) maanvyörymiä, eikä mitään suurempaa sattunut eteen.
Yhdessä kohdassa jouduimme John:n kanssa odottelemaan pitemmän aikaa, kun ylilastattu kuormauto oli jäänyt kiinni yhteen maanvyörymään. Luonnollisesti pyörät olivat heti paikallisen yleisön huomion keskipisteenä. Aina löytyi joku rohkea joka uskalsi esittää kysymyksiä näille vierasmaalaisille motoristeille. Näihin normikysymyksiin tuli vastaukset jo automaattisesti: Mistä tulette? Minne menette? Kuinka lujaa pyörä kulkee? Paljonko se maksaa? Mitä olette tykänneet Pakistanista? jne.

Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa hetkeksi, kunnes jouduimme pysähtymään poliisin tarkastuspisteelle ja odottelemaan saattajia.
Päivän aikana ajelimme kuudessa eri saattueessa. Kulkuneuvot vaihtelivat moottoripyöristä lava-autoihin. Yhteistä oli että aina oli aseita mukana.
Päivän aikana vastaan tuli useita autoja joissa oli lavalle kiinnitetty ilkeän näköisiä isoja aseita…

Yhdessä kohtaa alkoi mukavan oloiset mutkapätkät joten päätimme Johnin kanssa ohittaa edessä ajaneen saattomoottoripyörän, ei siitä olisi muuten tullut mitään kun saattaja ajeli noin kolmeakymppiä… Ajelimme omaa vauhtia seuraavalle poliisin tarkastuspisteelle.

Päivän aikana vuoriston ulkonäkö muuttui. Se oli edelleen jylhää, mutta nyt rinteillä alkoi olla enemmän kasvillisuutta. Samalla kun vuoristo muuttui vehreämmäksi, myös ilman lämpötila nousi.

Iltapäivästä tajusimme että ei olisi mitään mahdollisuuksia ajaa Islamabadiin ennen pimeän tuloa. Tämä saattohomma oli hidastanut matkan tekoa liikaa.

Noin 100km ennen Islamabadia Mansehran kohdalla huomasimme ylhäällä kukkulalla viihtyisän näköisen hotellin.
John lähti tarkastamaan hotellista hintaa. Samaan aikaan saattojoukkojen ilmeet muuttuivat, he eivät halunneet meidän pysähtyvän tähän hotelliin, vaan olisivat halunneet viedä meidät noin 30km eteenpäin. Ilta oli jo hämärtynyt, emmekä halunneet ajaa pitemmälle, koska se oli liian vaarallista muusta liikenteestä yms johtuen.

Poliisit soittelivat esimiehilleen ja tupisivat keskenään. Joku kertoi minulle että hotellin omistajalla ei ole hyvä tausta ja että hän on joskus sekaantunut sieppauksiin…
John tuli takaisin ja sanoi että oli saanut neuvoteltua hinnan hyväksyttävälle tasolle. Heillä oli yksi huone vapaana ja siinä parisänky, mutta ylimääräinen patja järjestyisi lattialle.
John oli unohtanut tarkastaa että voisimmeko maksaa joko kortilla tai dollareilla, koska meidän paikallisen valuutan varanto oli lähellä nollaa.
Hetken päästä John palasi ja ja kertoi että dollarit kelpaisivat.

Keskustelimme vielä pitemmän aikaa poliisien kanssa ja lopulta he taipuivat ja pääsimme hotellille.
Laukkuja huoneeseen kantaessamme poliisit tarkastivat huoneen todella tarkasti. Kaikki kaapit, laatikot yms ja jopa sängyn peitteet he kävivät läpi.

Meille sanottiin että aseistettu vartija tulee päivystämään hotellissa. Respaan kävellessä pistin merkille automattiaseen tiskillä… Nämä aseet näyttivät kuuluvan näiden ihmisten jokapäiväiseen elämään, mutta minun olon ne tekivät vähän epämukavaksi…

Hetkeä myöhemmin lauma poliiseja käveli taas meidän huoneeseemme. Kättelyjen jälkeen kuulimme että meidän oloamme turvaisi viisi aseistettua poliisia! Kaksi uniformussa ja kolme siviileissä… HUH! Mietimme Johnin kanssa että olimmekohan vaatineet vähän liikaa kun halusimme jäädä tähän hotelliin…

Illallinen tarjoiltiin huoneeseen ja siinä vaiheessa tuli mieleen että olemmekohan “vankeina” tässä huoneessa…

Suihkusta ei tullut lämmintä vettä vaikka sitä pariin otteeseen pyysimme.

Yön nukuin oikein hyvin, vaikka oven ulkopuolella olikin aseita vaikka kuinka paljon…

Keskiviikko:
Hotellilla herättiin noin seiskan aikaan.
Päätimme jättää aamupalan syömättä hotellilla ja syödä jotain matkan varrella.
Vartijat olivat viettäneet yön hotellin aulassa lähellä meidän huonetta.

Olimme sovitusti kasilta alhaalla poliisin tarkastuspisteellä odottelemassa saattajia.
Matkaa ei onneksi ollut kuin 100km, joten olisimme hyvissä ajoin Islamabadissa.

Puolen tunnin odottelun jälkeen saattajat ilmaantuivat ja matka pääsi jatkumaan.
Tänäkin päivänä ajelimme todella monen saattueen perässä, osa heistä ajoi todella hiljaa, mikä aiheutti jo turhautumista kypärän sisällä.

Jossain kylässä joku autoilija ei pitänyt tästä hitaasta etenemisestä, vaan tämä ääliö päätti pukata puskurillaan minun sivulaukkuuni. Onneksi vauhtia oli sen verran että en kaatunut. Kansainvälisillä käsimerkeillä osoittelin tälle autoilijalle oman mielipiteeni hänen ajostaan, jos auto olisi ollut yhtään lähempänä olisin myös hyväillyt sitä ajosaappaallani.

Lopultakin poliisit ilmoittivat meille että pitemmälle ei enää saattueita tarvittu. Hienoa!!!
En tiedä että oliko noille lukuisille saattueille mitään todellista tarvetta vai oliko kyseessä vain “palvelus” turisteille…

Edellisenä iltana olimme saaneet sähköpostiin viestin muilta että missä hotellissa he majoittuivat.
Islamabadissa piti hetkonen pyöriä ja hieman apujakin kysellä jotta löysimme hotellille.

Hotelli oli siistin näköinen, mutta huone jonka jaoin Johnin kanssa oli melkoinen murju… Huoneessa haisi ummehtunut kellari ja näytti siltä että lähistöllä oli ollut melkoinen vesivahinko. Valitettavasti muita huoneita ei ollut vapaana, joten meidän oli pakko pysyä tuossa huoneessa.

Myöhemmin käväisimme Johnin kanssa etsimässä pikapankin, tankilla (tankkasin 34 litraa polttoainetta) ja lounaalla etelä-afrikkalaisessa pikaruokalassa. Ennen hotelliin paluuta kävimme vielä kurkkaamassa näköalapaikalta että miltä Islamabad näyttää auringonlaskun aikaan. Yllätyimme kuinka vähän korkeita rakennuksia tuossa kaupungissa on. Laskimme hieman yli 10 korkeaa rakennusta koko kaupungista.

Alunperin olin ajatellut jatkavani matkaa Lahoreen seuraavana aamuna, mutta päätin viettää torstain Islamabadissa lepäillen.

Torstai:
Aamusella nukuin kohtuullisen pitkään pitkästä aikaa.
Aamupalan jälkeen pääsimme vaihtamaan parempaan huoneeseen.
Päivä kului pyörää pestessä ja valokuvia läpi käydessä.

Ensimmäistä kertaa elämäni aikana kävin McDonaldilla jonne päästäkseen piti ensimmäiseksi odotella että vartija aukaisee jykevän puomin ja sen jälkeen piti kävellä metallinpaljastimen läpi…
Siinä (aika huonoa) hampurilaista jyrsiessäni näin televisiosta live-kuvaa Islamabadin mellakoista. Mellakat olivat käynnissä lähetystö-alueen lähellä jonne oli vain viiden minuutin matka hotellilta!

Olimme suunnitelleet menevämme elokuviin katsomaan uuden Batmanin, mutta paikalliset varoittelivat meitä menemästä sinne. Kuulemma siellä ei ollut turvallista.
Toinen elokuvateatteri kuulemma oli turvallisemmalla alueella, mutta sinnekkään emme päässeet, koska taksit ilmoittivat että tiet oli suljettu…
Se siitä elokuvaillasta sitten…

Illalla selvisi myös että perjantaille oli järjestetty isoja mielenosoituksia, huoltoasemat ja kännykkäverkko oli suljettu, myös tiet olivat suljettu, joten perjantainkin joutuisin olemaan vielä Islamabadissa.

Jeff ja Si ajoivat päivän aikana Lahoreen. Olivat kuulemma matkan aikana törmänneet mielenosoituksiin. Hyvä että pääsivät turvallisesti perille!

Perjantai:
Tarkoituksena oli ajaa perjantaina Lahoreen, mutta koska tiet on suljettu ja huoltoasematkin ovat kiinni, niin piti jäädä hotelliin.

Päivä kului hotellissa sisällä valokuvia läpikäydessä ja pari galleriaa tehdessä.
Sain myös edellisen pitkän jutun kaikki kuvat ladattua sivulle.

Onneksi moottoripyörät olivat hotellin sisäpihalla poissa ihmisten silmistä. Koskaan ei tiedä mitä porukka saa innostuksissaan mieleensä… “Poltetaan ulkomaalaisten pyörät!”

Televisio suolsi koko päivän juttua näistä mielenosoituksista, mutta hotellille ei kuulunut minkäänlaista mekkalaa.

Lauantai:
Aamulla heräilin kuudelta pakkaamaan tavaroita.
Ajatuksena oli lähteä liikenteeseen viimeistään kasilta.
Aamupalalla tuli puhetta että Jose ja Pilar tulevat myös Amritsariin, joten lähtö meni puoli kymmeneen.
Ennen lähtöä kävin lisäämässä eturenkaaseen ilmaa, paine oli taas vähän yli baarissa (en ole löytänyt reikää, eikä venttiilikään vuoda).

Matkaa Amritsariin oli gepsin mukaan 330km.

Islamadissa oli teiden varsilla jonkin verran rikottuja kukkaistutuksia (perjantain mielenosoituksista), mutta muuten ei oikeastaan huomannut mistään että mitään olisi tapahtunut.

Jonkin matkan päässä Islamabadista Jose pysähtyi tankille, minä istahdin penkille ja heti tuli juttuseuraa. Kyselivät normaalit kysymykset “Mistä olen? Minne olen matkalla? Mitä olen pitänyt Pakistanista? Yms”.
Sen jälkeen jamppa alkoi puhua että “kenenkään ei pitäisi tehdä pilaa Muhammedista, eiväthän hekään tee pilaa Jeesuksesta, koska hän on pyhä henkilö”. Olen samaa mieltä että tällaisista asioista ei saisi tehdä pilaa, koska jokaisella on oikeus uskoa mihin haluaa ja nämä pilat herättävät todella paljon pahennusta ihmisissä. Lisäksi nämä jutut vaarantavat matkalaisten turvallisuuden ulkomailla!
Jutusteltiin hyvässä hengessä näistä asioista ja lähtiessä jamppa halusi tuttavallisen halauksen 🙂

Liikennettä ei ollut paljoa, mutta monesta autosta minulle nostettiin kättä tai peukaloa. Ihmiset ovat todella ystävällisiä täällä vaikka uutisten perusteella annetaan ihan eri kuva.

Matka jatkui ja pysähdyimme syömään leivät Subwaylle.

Mitä lähemmäs Lahorea pääsimme, sen enemmän liikennettä alkoi olla, mutta silti odotin enemmän ruuhkia.
Lahoren ohitimme kiertotietä ja pääsimme rajalle lähellä puolta neljää.

Rajalla tullivirkailijat sanoivat että olemme myöhässä kun raja menee kiinni puoli neljältä. Ei auttanut kiertely immigrationissa, vaan meille sanottiin että raja on taas auki seuraavana aamuna kello 0930.

Rajan vieressä on motelli, joka on todellinen murju. Aivan kammottava räkälä, mutta emme halunneet ajaa takaisin Lahoreen, joten päätimme ottaa huoneet tästä motellista. Hintaa saimme tingittyä hieman alaspäin, parihuone oli 1500 ja yhden hengen huone 1200 rupiaa. Vessanpönttö ei toiminut, mutta toisaalta ei siellä ollut vessapaperiakaan. Maalit tippuivat seiniltä ja katto näytti vuotavan (jäljistä pääteltynä). Kattotuuletin ei toiminut eikä romu ilmastointikaan pukannut viileää ilmaa. Sängyt olivat sen näköisiä että nukuin yön silkkipussissa päiväpeitteen päällä. Sähkökatkoja oli jatkuvasti, mutta tämä on tuttua joka paikasta Pakistanissa.

Pikaisen kylmän suihkun (ei tullut lämmintä vettä) jälkeen lähdimme kävelemään rajalle katsomaan lipunlasku seremoniaa.
Seremonia oli melkoinen esitys, jossa juhlallisesti pukeutuneet rajavartijat kävelivät lentävin askelin ees taas ja välistä puistivat nyrkkiä Intian puolelle 🙂
Yleisöä villitsi pari Pakistanin lipun heiluttajaa ja meno oli kuin rokkikonsertissa yleisönhuudatuksineen.

Esitys kesti noin puoli tuntia ja sen jälkeen palasimme takaisin motellille illalliselle. Illalliseksi keittelimme Josen ja Pilarin huoneessa noodeleita.

Päiväkirjaa kirjoittaessani huomasin että huoneessa juoksentelee hiiri, mutta yrityksestä huolimatta en saanut sitä hätisteltyä huoneesta minnekkään kun se löysi niin hyvän piilon (olikohan mun kengässä piilossa).

Sunnuntai:
Aamulla aamupalaksi munakas ja pari paahtoleipää teen kera.
Löysin myös toisen lemmikin huoneestani, noin 15cm pitkän liskon… Hiirtä ei aamulla näkynyt.
Rajalla olimme hieman ennen puoli kymmentä.

Tullin puolella tuli ongelmia kun Sostissa ei oltu laitettu maahantuloleimaa pyörälle. Immigrationin leima oli passissa kyllä.

Soittivat jonkun jampan paikalle ja häntä odotellessa hoidimme immigrationin.
Jamppa tuli paikalle ja alkoi selvitellä tilannetta. Sostin leimasta ja passin etusivusta piti ottaa valokopio, koska sanoivat että heidän pitää lähettää paperit Sostiin jotta saisivat homman toimimaan.

Parin tunnin jälkeen oli homma selvä, saimme kupposet teetä ja sen jälkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa Intian rajalle.

Mietteitä Pakistanista:

  • Maisemat ajamallani pohjoisella reitillä ovat henkeäsalpaavat!
  • Ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä ja suurin osa puhuu englantia
  • Ei kannata suoraan uskoa mitä uutisissa kerrotaan Pakistanista. Pakistan on upea maa
  • Tuntuu että kiirehdin Pakistanin läpi, olisin voinut helposti viettää vielä useamman viikon siellä
  • Suosittelen lämpimästi vierailua tässä upeassa maassa. Toivon että minulle vielä joskus tarjoutuu mahdollisuus palata tänne
  • Juttu jatkuu seuraavassa päivityksessä…

    14 thoughts on “Skardusta Intian rajalle

    1. There was 2-3 days break in Spot data once again – in the map you were stuck somewhere before Agra, but I guess in the meanwhile U were there checking the architectural references… Amazing stuff – truly amazing, if you feel something odd in your sholder – it’s virtual me peeking on your route!

    2. Yes, these where those 3 days 🙂
      It was exciting, not scary, but would not do this one day ride (which I rode with John) alone.

      Could be that my boots were keeping those pets away 🙂

    3. Is there gonna be a Pakistan gallery? There shall be more pix of the days when you were in the high mountains, right?

    4. So those were the 3 days when you were out of reach! Have to admit my imagination was too limited compared to your adventure, it sounds soooo scary!! Maybe knowing it after you are on solid ground again is better, after all…

      30 speed scooter protecting you, haha
      one hint about your ”hotel pet”, might be your riding boots kept it away from you 😉

    5. Aivan mahtavaa Seikkalua siellä taivalletaan! Tasamaan asukista paritonniset Alppi-passit tuntuvat jo korkeilta ja siellä laitetaan reippaat tuplat lisää..
      Kiitos kokemusten jakamisesta, tätä on hieno seurata!

    6. Morjensta. Oli puhetta pari viikkoa sitten noista Thaimaan vinkeistä. Tuossa kaverilta, joka siellä ollut pitkään duunissa… ”Kaikkein parasta ajoympäristöä on pohjois Thaimaa Chiang mai Chiang rai, Mai hong soong. Mahtavaa, kaunista ja edullista. Vuoristotiet hyvässä kunnossa. Majoitukset max 10 eur yö etc. Ja siitä pääsee myös Laosin puolelle jos siltä tuntuu. Jos haluaa voi koillis-thaimaan kautta lasketella Bangkokiin päin, mutta en itse kaupunkiin kyllä ajaisi…”

    7. Hi JT,

      Thank you!
      I carry small pocket camera Pentax WG-1, Canon EOS 7D, 10-22mm, 18-135mm, 100-400mm and 100mm macro.
      It´s quite much stuff to carry around, but I will do this trip only once, so want to have correct gear to snap few photos.
      Thank you for the suggestion, I will try to snap some more photos of living conditions in the future 🙂

      -Marko

    8. Exellent photos once again. What kind of photogear you carry? I guess Canon 7D and 10-22mm? What else? I really enjoy reading your blog…feels like riding around the world myself:) You could also put some photos of those nasty hotel rooms, rats, toilets and foods. Traveling to those far places must be a real adventure, but also ”cultural shock ” for Europeans. Keep your motorcycle running and be careful out there.

    9. Moro Sari,

      Joo, korkeus pisti hommaan oman haasteensa.
      Ei veikkoset, lisää soraa kiitos 🙂
      Maisemat olivat myös uskomattoman hienot.
      Koitan saada lähiaikoina tehtyä Pakistanin gallerian ja yhden videon.

      -Marko

    10. Moi Marko,

      Kuulostaa siltä, että tämä oli haasteellisin pätkä tähän mennessä. Joko olet saanut tarpeeksi ajella ”sorateillä”? 🙂
      Upeita kuvia jälleen, kivenmurikkateistä, vesiputouksista, purojen ylityksistä ja paikallisista ihmisistä.

      Turvallista matkaa! 🙂

    Vastaa